Loppuvat ne pitkätkin kesälomat!

Taas se alkaa

Ihanat, pitkät leppoisat päivät riippumatossa ja laiturin nokassa. Levolliset, lämpimät illat omenapuun alla. Puutarhajuhlat ystävien kanssa helmeilevä viini lasissa. Hyvin nukutut yöt tuulelta tuoksuvissa pellavalakanoissa. Hitaat aamut, kun margariini saa rauhassa sulaa rasiaansa ja ampiainen humaltua marmeladipurkin reunalle. Lomamatkat meren äärellä ja Euroopan metropoleissa. Häitä, rippijuhlia, kastetilaisuuksia, onnea, auvoa ja hyvää mieltä.

Kyllä! Kahdeksan viikon mahdollisuus ladata akkuja ja valmistautua tulevaan. Aikaa itselle, perheelle, ystäville ja kaikelle tärkeälle. Näinhän se tänäkin vuonna on mennyt. Tietenkin.

Syytä olisi, sillä taas se alkaa. Kymmenen kuukauden sukellus lukujärjestysten, kokousten, palavereiden ja muuttuvien tilanteiden maailmaan. Vain opettaja voi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.

Ne, jotka eivät tee opettajan työtä, keskittyvät kateellisina kommentoimaan pitkiä kesälomia. He ihmettelevät, miten voi olla mahdollista, että pitkän loman jälkeen alkava arki voi muka ahdistaa. Tiedän kokemuksesta: kyllä se voi.

”Minulla on niin kiire, että en ehdi edes kasvojani rasvaamaan.”

”Minulla on niin kiire, että en ehdi edes kasvojani rasvaamaan.” Näin totesi minulle kerran eräs rakas kollegani ja pyyhälsi ohitseni koulun käytävällä oppilaiden perään huutaen. Kommentti on jäänyt vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa. Niin kiire, ettei ehdi edes kasvojaan rasvaamaan.

”Tein taas koko sunnuntain töitä. Heräsin seitsemältä ja havahduin pöydän äärestä iltaseitsemältä.”

”Saitko sähköpostini viimeisen viikon ohjelmasta? Laitoin sen kahdelta viime yönä.”

Siinä vasta työlleen omistautuneita kollegoja – wau. Pitäisikö minun tuntea pisto sydämessäni ja yrittää itsekin enemmän? Vai pitäisikö olla todella huolissaan? Näitä kahta vaihtoehtoa olen jäänyt tosissani miettimään.

Mikä ihme ajaa ihmisen sellaiseen pyörteeseen, että hän ei huomaa enää pitää itsestään huolta eikä kuuntele edes fysiologisia, ihmisenä olemiseen liittyviä tarpeitaan? Mielikuva opettajahuoneessa kahvia juovista ja keskenään leppoisasti rupattelevista opettajista on kahdeksankymmentäluvulta. Sen jälkeen muutos on ollut huima.

Työpäivän jälkeen kaipaa vain hiljaisuutta ja yksin oloa

Kaikki eivät koskaan enää ehdi opettajanhuoneeseen vaan jäävät välitunniksi luokkaan setvimään erimielisyyksiä, soittelemaan koteihin, tekemään wilmamerkintöjä, korjaamaan kokeita tai kuuntelemaan huolia. Kaikki eivät enää jaksa osallistua työporukan vapaaehtoisiin rientoihin tai tyky-päiviin, sillä tavallinen työpäivä tavallisessa peruskoulussa imee takin niin tyhjäksi, että työpäivän jälkeen kaipaa vain hiljaisuutta ja yksin oloa.

Tätä ei saa nyt ymmärtää väärin. Opettajan työ on maailman paras työ! Harva opettaja on sädekehää päänsä päällä kantava marttyyri tai tunnustusristiä rinnukseensa odotteleva uljas työnsankari. Opettajat ovat kiireisiä, koska heillä on korkea työmoraali ja he haluavat tehdä työnsä hyvin.

Työn määrä on kasvanut vuosien varrella valtavasti, ja opettajista on kuoriutunut sosiaalityöntekijöitä, terveydenhoitajia, sairaanhoitajia, perhetyöntekijöitä, vartijoita, tiimiesimiehiä ja vaikka mitä. Inklusiivinen koulu, uusi OPS, lisääntynyt kirjaamistarve ja sosiaalityön ja terveydenhuollon kentän kiristykset ovat osuneet kaikki opettajiin.

Totta kai osa tekee kiireensä itse. Vähempikin varmasti riittäisi. Työtä pitäisi osata rajata, mutta miten? Lasten ja nuorten tarve aikuisen huomiolle on valtava.

Uupuminen työssä ei ole mikään vitsi

Moniammatilliset tiimit eivät kokoonnu koulussa opettajaa varten. Koulun tehtävä on pitää huolta oppilaista, ei niinkään opettajista. Uupuminen työssä ei ole mikään vitsi, vaan todellista totta hyvin monelle nykyajan opettajalle.

Edukettu tarjoaa alkavan lukuvuoden aikana paljon voimaannuttavia ja omaa osaamista lisääviä koulutuksia. Tulossa on keskusteluiltoja, luovaa kirjoittamista ja koulutuksia mm. auktoriteetista sekä fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta. Kannattaa siis seurata ilmoittelua nettisivuillamme ja somessa!

Kirjoitetaan, keskustellaan ja kouluttaudutaan yhdessä – näin jaksamme paremmin!

Helena Murtonen-Leppä, opettaja ja koulutusasiantuntija

Miten minusta tuli koulukoiran omistaja

En olisi halunnut koiraa. Kun puolisoni alkoi puhua koiran hankkimisesta, vastustin ajatusta pitkään ja hartaasti. Näin lemmikin tuovan mukanaan pelkkiä ongelmia: Sen ulkoiluttaminen räntäsateessa ei houkutellut ja hoitopaikan etsiminen lomamatkojen ajaksi tuntui työläältä. Puhumattakaan siitä, miten pentu tuhoaisi kotimme pureskelemalla jalkalistat ja pissaamalla matot piloille.

Lopulta puolisoni harjoittama väsytystaktiikka kuitenkin toimi ja eräänä päivänä viitisen vuotta sitten suostuin lähtemään mukaan koiranpentua “katsomaan”. Illalla palasimme kotiin suloisen karvavauvan kanssa, jonka nimeksi annoimme Ronja Ryövärintytär. Elämäni koiranomistajana alkoi.

Jouduin pian myöntämään olleeni väärässä koiran suhteen. Toki se toi mukanaan vastuuta, mutta hämmästyin koiran aiheuttamia välittömiä vaikutuksia päivittäiseen hyvinvointiini.

Iloinen vastaanotto eteisessä raskaan työpäivän jälkeen tuntuu ihanalta. Tutkimustenkin mukaan pelkkä söpön olennon katseleminen saa ihmisen kehossa hyvänolonhormonit liikkeelle. Eikä ulkoilu muutaman kerran päivässä ole kellekään pahitteeksi – edes räntäsateessa.

Koirasta koulukoiraksi

Pari vuotta sitten jouduin olosuhteiden pakottamana ottamaan koiran mukaani töihin. Silloin ensi kertaa huomasin eläimen läsnäolon rauhoittavan vaikutuksen luokkahuoneessa. Onnistuin saamaan koiran avulla kontaktin muutamaan sellaiseen oppilaaseen, joita en ollut aikaisemmin osannut motivoida oikealla tavalla.

Aloin hakea eläinavusteisuudesta tietoa internetistä ja löysin kurssin Sosiaalipedagoginen koiratoiminta. Kävimme Ronjan kanssa soveltuvuuskokeessa, jossa meidät molemmat todettiin koulutukseen sopiviksi. Sen jälkeen aloitimme vuoden mittaisen koulutuksen, joka sisälsi teoriaa ja käytännön harjoituksia.

Aluksi luokassa toimiminen jännitti sekä minua että koiraa. Minulle opettaminen oli tuttua työtä, mutta koiran mukana olo asetti uudenlaiset haasteensa. Kun on huolehdittava oman itsen ja oppilaiden lisäksi koiran turvallisuudesta sekä oppimistavoitteiden täyttymisestä, ilmassa oli yhtäkkiä kahden sijaan kolme palloa, joilla piti oppia jonglööraamaan.

Pikku hiljaa myös Ronja tottui luokkahuoneeseen ja oppilaiden läsnäoloon – ja oppilaat oppivat antamaan sille oman tilansa. Oli hienoa huomata, kuinka yleensä levottomatkin oppilaat pystyivät säätelemään omaa toimintaansa ottaen koiran huomioon. Kun koiralla on luokassa mukava olla, se tarkoittaa, että kaikilla on työrauha.

Koululaiset eivät nuku päiväunia kesken koulupäivän, mutta koulukoira voi nukkua. Ronjan turvapaikka on opettajanpöydän alla. Oppilaat tietävät, että kun koira lepää, sitä ei saa häiritä.

Tammikuun Demoketussa opimme tunnistamaan omia voimavarojamme. Siinä meitä auttaa karvainen työparini Ronja. Lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan! Koulutuksessa on vielä muutama paikka vapaana.