”Katsokaapa kaikki tätä nuorta neitoa, joka istuu niin hauskan näköisenä tässä luokan keskellä.”
Näin aloittaa yläasteen maantiedon ja biologian opettajani oppitunnin ja viittaa kommentillaan minuun. Olen juuri lukenut John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlan ja salaisesti ihastunut sekä kirjassa esiintyvään karismaattiseen meribiologiin että häntä muistuttavaan opettajaani, joka tosin kalojen sijaan tutkii lintuja. Luokkatoverini kääntyvät pulpeteissaan ja tuijottavat minua. Poskeni kipunoivat ja helahdan tulipunaiseksi.
”Tätä il
miötä, joka hänen kasvoillaan tapahtuu, voidaan kutsua hyväksi pintaverenkierroksi. Tunnin aiheena onkin ihmisen verenkierto.” Nauramme, ja tunti alkaa. Minuakin naurattaa ja olen hyvilläni saamastani huomiosta. Kerron myöhemmin juttua hyvänä kaskuna eteenpäin.
En koskaan uskaltaisi alustaa omaa oppituntiani näin, ja hyvä niin. En tiedä tunsiko opettajani minut tarpeeksi hyvin vai oliko tarinan onnellinen loppu sattumaa. Jos esimerkkinä olisi ollut minua ujompi oppilas, olisi opettaja toiminut julmasti.
Hyvä pintaverenkiertoni on toki ärsyttänyt minua työurani varrella. Se ei kuitenkaan rajannut ammatinvalintaani: opetan sekä ohjaan teatteria ja luennoin yliopistolla vuorovaikutustaidoista tuleville opettajille ja asiantuntijoille. Punastelen välillä edelleen, mutta lasken siitä leikkiä, sillä olen huomannut sen rohkaisevan opiskelijoitani. En ole koskaan epäillyt ammatillista osaamistani siksi, että vereni kohisee kovaa. Minulle on käynyt hyvin.
Teetän yliopisto-opiskelijoiden vuorovaikutuskurssin lopuksi oppimispäiväkirjan, jossa asiantuntijoiksi ja opettajiksi valmistuvat pohtivat omaa oppimistaan ja vuorovaikutustaitojaan. Eräällä kurssilla kaikki opiskelijat olivat suoriutuneet kurssin aikana käytännön harjoituksista niin hyvin, että epäilin asettaneeni riman liian matalalle. Oppivatkohan he kurssilla mitään? Olivatko vuorovaikutustehtävät tarpeeksi haastavia?
Opiskelijoiden oppimispäiväkirjat kertoivat kuitenkin toista tarinaa. Moni kertoi kärsivänsä esiintymisjännityksestä ja että vuorovaikutustilanteiden pelko oli vaikuttanut paitsi yliopisto-opinnoista suoriutumiseen, myös ammatinvalintaan. Osa oli valinnut opettajalinjan sijaan asiantuntijalinjan juuri siksi, etteivät he uskoneet olevansa jännittämisensä takia opettajamateriaalia. Onneksi kurssin myötä monen opiskelijan käsitys itsestä ja omasta osaamisesta muuttui ja samalla omat ammatilliset mahdollisuudet näyttäytyivät entistä laajempina.
Miksi opiskelija ajattelee, ettei tiettyyn ammattiin voi opiskella, jos jännittää? Eivätkö he ole koskaan nähneet ammattilaisen pelkäävän mitään? Epäonnistuiko heidän oma opettajansa koskaan luokan edessä? Entä kuinka opettaja suhtautui siihen, jos opetus ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan?
Kumpi on oppimisen kannalta parempi, kokeilla rohkeasti uutta ja ajoittain epäonnistua, vai tähdätä taatusti toimivaan lopputulokseen?
Opiskelijani pelkäsivät epäonnistumista, naurunalaiseksi joutumista, virheiden aiheuttamaa häpeää ja uskottavuuden menettämistä, vain muutamia mainitakseni. Kuinka näistä peloista voisi vapautua ja rohkaistua uteliaasti kokeilemaan ilman virheiden pelkoa?
Ensi keskiviikkona 24.10. Demoketun aiheena on esiintymisjännitys. Koulutuksessa tarkastelemme kriittisesti mm. sitä, millaisia vuorovaikutustaitoja ja -strategioita todella opetamme (vai opetammeko taitoja ollenkaan). Kysymme, oppiiko oppilas, jos jokainen ryhmätyötilanne on pelkkää selviytymistä. Pohdimme, kuinka kouluaika voisi olla jännittäjälle jotain muuta, kuin suoriutumista piinallisista tehtävistä, jotta opettaja voisi antaa hänelle kaikista opetussuunnitelman osa-alueista arvosanan. Lokakuun Demoketun tavoitteena on antaa konkreettisia työkaluja vuorovaikutustaitojen opettamiseen, myös jännittäjille.
Lämpimästi tervetuloa mukaan!