En usko sattumiin. Uskon siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Kukapa olisi uskonut, mihin saattaa johtaa kahden rakkaassa harrastuksessaan toisensa tavanneen opettajan keskustelu eräänä harmaan keväisenä lauantaina. Toisella, eli Nooralla, oli idea ja konsepti, toisella, eli minulla, pelkkä into ja halu olla mukana uudenlaisessa pöhinässä.
Pöhinäähän se on, kun kahdeksan rautaista opetusalan ammattilaista kohtaa yhteisenä tavoitteenaan puhaltaa uutta hehkua opetusalan koulutuksiin ja juuri siihen maailmaan, josta jokaisella suomalaisella on jonkinlainen käsitys. Kaikkihan me olemme koulussa käyneet, kaikillahan meillä on muistoja koulusta, opettajista ja oppiaineista. Olemme suomalaisen koulun asiantuntijoita ihan jokainen. Vai olemmeko?
Opettajan työ on maailman paras työ. Siinä kasvatus- ja opetustyön vastuu ja oman työn toteuttamisen vapaus lyövät kättä upealla tavalla. Suomalainen opettaja on käsite maailmalla: Korkeasti koulutettu asiansa osaava pedagogi, joka hoitaa arjen ja juhlat ja kantaa vastuu kokonaisista ikäluokista. Kerran opettaja, aina opettaja. Kyllä. MUTTA.
Miksi koulumaailma on niin jähmeä ja konservatiivinen? Miksi uudet opetussuunnitelmat ovat valmiiksi vanhoja? Miksi nuoret, innokkaat kirkasotsaiset opettajat uupuvat ennen aikojaan? Opettajan työ on paljon muutakin kuin opettaminen. Voi, kun voisikin vain pitää hyvin valmistellut oppituntinsa ja lähteä kotiin. Voi, kun voisikin vain elää lomasta lomaan ja luottaa kerran saatuun opettajankoulutukseensa. Nykyaikainen opettaja on niin paljon muutakin kuin oppiaineensa rautainen osaaja. Hän on sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, perhetyöntekijä, läsnäoleva aikuinen, nenän niistäjä, pyllyn pyyhkijä, poliisi, vartija ja rajavartija. Mobiililaitteiden myötä kokonainen työ ja sitä myöten myös perheiden eriarvoisuus valuvat vapaa-ajalle. On hallittava ajanmukainen tietotekniikka, sosiaalinen media ja nuorison trendit. On myös hallittava itsensä kasvattajana, opettajana ja ihmisenä. Onko siis ihme, että opettaja on kovilla? Viikonloput tuntuvat liian lyhyiltä palautumiseen ja pitkät lomat tulevat tarpeeseen, mutta myös syyllistävät – varsinkin kilttiä opettajaa, joita opettajakunnassa on suurin osa.
Opetan kuudetta vuotta perinteisen lähiökoulun teini-ikäisiä. Olen oppinut näinä kuutena vuotena todella paljon suomalaisesta yhteiskunnasta ja nuorista, mutta ehkä eniten itsestäni. Rakastan työtäni kaikessa haastavuudessaan, mutta olen myös väsynyt. Olen väsynyt siihen hitaasti kääntyvään laivaan, joka kaupunkien kouluja koskeva hallintorakenne on, ja siihen, että niin moni hyvä ja hieno idea kaatuu syystä tai toisesta matkan varrella. Olen väsynyt siihen, että uudistumis- ja kehittämishaluni jähmettyvät lukujärjestysteknisiin seikkoihin tai koulukulttuurin konservatiivisuuteen. Haluan kehittyä ja kehittää omaa työtäni.
Edukettu on yhteisö, joka on syntynyt tarpeesta. Tarpeesta tehdä asioita toisin ja uudistaa sitä, mikä uudistettavissa on.
Viime lauantaina ensimmäisessä virallisessa Eduketun tiimijäsenten tapaamisessa ymmärsin, että se on mahdollista meille kaikille. Edukettu on yhteisö, joka on syntynyt tarpeesta. Tarpeesta tehdä asioita toisin ja uudistaa sitä, mikä uudistettavissa on – jokaisen opettajan omaa asenne- ja ajatusmaailmaa. Edukettu tarjoaa täydennyskoulutusta, vertaistukea ja laajempia koulutuskonsepteja juuri niihin asioihin, joissa tarvetta on. Edukettu on koulutus- ja täydennyskoulutuskonsepti, jonka avulla positiivista pöhinää on mahdollista saada työpaikoille, joissa uupumus, näköalattomuus ja muutosvastarinta on ottamassa vallan. Koulutuksen avulla on mahdollista jaksaa ja uudistua. Kaltaiseni eteenpäin katsova ja tavoitteellinen opettaja on ansainnut matalan kynnyksen, käytännössä sovellettavia ratkaisuja omaan arkeensa. Juuri niitä Edukettu tarjoilee.
On ilo olla mukana kehittämässä vanhasta uutta ja puhaltamassa hehkua kytevään hiileen. Jos sinusta tuntuu, että tiedät, mistä puhun, ole yhteydessä meihin. Tehdään yhdessä parhaamme itsemme ja tulevaisuutemme eteen!
Teksti ja kuva: Helena Murtonen-Leppä